lauantai 24. joulukuuta 2011

Täti joka muutti kaiken. apua...

Valtionauto saapuu meille ja ministeritäti jakkupuvussaan tulee sisään. Autonkuljettaja jää odottamaan autoon. charles kierrättää tädin ympäri taloa ja nämä istuvat kaksi tuntia kestävässä kokouksessa.

Kun täti on lähdössä saatan hänet autolleen ja kysyn kuinka kokous meni. "It was good" täti vastaa ja nousee autoonsa. Auto pomppii ja sutii ja lopulta auto katoaa punaiseen pölypilveen.

Puolitoista päivää myöhemmin Branches Of Lifellä pakataan tavaroita muovipusseihin, itketään ja rukoillaan, hyvästellään. Kahdestakymmenestä neljästä pojasta viisitoista joutuvat lähtemään samana iltana.

Charles on kerännyt pojat koolle ja selittää tilannetta pojille:

"kuinka moni teistä haluaa nähdä että mut viedään vankilaan?" Tuntuu kuin kukaan ei uskaltaisi hengittää.

Orpokoteja on Ugandaan ilmaantunut kuin sieniä sateella viimeisien vuosien aikana. Hyvinvointivaltioilta saadaan rahoitusta maan ostamiseen ja kummivanhempia jotka maksavat koulumaksuja. Firmat ja kummivanhemmat eivät tiedä että paikan päältä löytyy halvalla palkattu nainen keittelemään halvinta ja huonointa mahdollista safkaa näille hellyyttäville mustille lapsille, joiden kuva on kummivanhempien seinällä meidän hyvinvointiparatiisissa. Koulunkäynti tulee äkkiä kalliiksi kun siirrytään yläasteelle puhumattakaan yliopistomaksuihin joihin ei keskivertoperheellä ikimaailmassa riitä fygyt. Siinä vaiheessa nämä muutenkin hellyyttävyysiästä yli varttuneet lapset heitetään takaisin kadulle. Johtajalla tietyst on oma asunto jossain, oma perhe ja oma auto millä käy välillä nopeesti vilkasemassa lapsia orpokodillaan.

Nyt... en tiedä miten tän ilmaisisi, mutta näillä ei ole tietoa juuristaan, ei mitään ideaa mihin mennä tai mitä tehdä, vailla identiteettiä, irrallisia mistään verkostosta...

Tähän asti lapsia on voinut vaan napata kadulta ja ottaa huostaansa, eikä ketään juuri ole kiinnostanut millainen se huosta on. (Eikä todennäköisesti kiinnostaisi vieläkään, ellei huijaustapaukset alkaisi jo herättämään Ugandan apurahoittajamaden epäilyksiä)

Elikkä, uusien säädöksien mukaan:

-katulapsi tuodaan virkailijan luokse joka selvittää läpikotaisesti lapsen perhe ja sukutaustat. Tämä etsii suvusta jonkun, oli se sitten täti tai isoäiti tai serkku, joka voi elättää lapsen ja vie sen hänen luokse. Orpokoti voi maksaa lapsen koulumaksut ja tukea perhettä taloudellisesti.

-jos mitään eikä ketään löydy -mikä afrikassa on lähes mahdotonta- tämä annetaan orpokodille ennalta päätetyksi ajaksi, jonka aikana lapselle etsitään orpokodin tukemia adoptiovanhempia.

-orpokodilla voi olla center johon kaikki tuetut lapset kokoontuvat erityisinä päivinä ja tapahtumina, jolloin kummivanhemmat voivat tavata kummilapsia, jossa näille voidaan antaa vaatteita ja koulutarvikkeita jne. Jos orpokodilla on omaa maata ja koulu, osa lapsista voi asua koululla.

Kuuntelin ja katsoin, hämmennyin ja liikutuin kun Charles puhui pojille. Olin ja oon edelleen ihailusta soikeana miten hyvin se osasi esittää asian pojille. Lopulta charles käski niiden, joilla ei ole mitään minne mennä, ei ketään kuka heistä voisi pitää huolta, ei mitään puhelinnumeroa mihin soittaa kohottaa kätensä ilmaan. Poikajoukkio oli kutakuinkin juuri se, ketkä kaksi vuotta sitten Nansanassa näyttivät mulle miten matokea kuoritaan ja sokeriruokoa syödään... Näille "uncle Charles" ja branches of life on perhe, koko maailma.

Charles sitten sanoi, että ne, joiden käsi ei ole ylhäällä nyt, menevät seuraavaksi peseytymään, keräävät tavaransa ja lähtevät. Pojat alkoivat nauraa ja mun sydän särkyi... Niille ajatus siitä, että heidät häädettäisiin kaksi päivää ennen joulua kodistaan ei voinut olla kuin vitsi. Pikkuhiljaa katseet vakavoituivat...

Puoliltaöin pääsimme viimeisen pojan tädin luokse. Halaukset ja rohkaisut, "kyllä me vielä joskus ollaan yhdessä" "me tullaan kattomaan sua". Auto tyhjeni ja katsoin Charlesia. Ajatus siitä että olisin kuuden vuoden ajan elättänyt poikia kuin omaa perhettä... Tämä lapsellinen vaikea tempperamenttinen pikkupoika varttui sen 120 kilometrin ajomatkan aikana niin niin todella todella merkittävästi mun silmissä.

Mut.. mitä helvettiäapuaeeh?!!?!






politiikkaa

Ugandaisäni basiitta katsoo mua kun oon nousemassa mopedin kyytiin "are you going to sit like a man?!" -en tietenkään!, totean vakuuttavasti, vaikka todellisuudessa olin juuri nostamassa hameen korviin ja pyllähtämässä ketarat levälleen satulaan. Basitta ja bodakuski eivät olleet mitään hinteliä kavereita eikä penkkiosingot todellakaan jakautuneet kristillisesti.

Ugandan tiet ovat järkyttävässä kunnossa ja yöisin montut ja railot koituvat monien ihmishenkien kohtaloksi. Bodabodamme kipuaa sinnikkäästi kuoppaista tietä ylös ja oli suoranainen ihme etten lentänyt puskaan sen mopedin kyydistä.

Branches Of Life sijaitsee Namungoonan kukkulan laella. Autot huutaa hoosiannaa kun kuskit suhaavat ylös ja sutivat renkaat heittää montuista sankan hiekkapölyn ilmaan. Tietä reunustaa koko matkan oja jossa kulkee vesiputki. Vesiputken reijistä suihkuaa vettä ojaan, jossa on roskaa, paskaa ja sammakoita.

Vesiputki rakennettiin ulkomaisella rahoituksella pari vuotta sitten pumppaamaan vettä Namungonan asukkaille. Monista Namungoonan taloista löytyy vesihanat ja kylppärit. Rahoitus kuitenkin loppui kesken tai meni parempien ihmisten tarpeisiin ja nyt ylös pumpattava vesi valuu hiljalleen takaisin alas haperoituneen johdon reijistä.

Pumppaaminen (ojaan) vaatii suht paljon sähköä mitä kompensoidaan katkaisemalla sähköt välillä Namungoonasta ja oikeestaan Kampalasta muutenkin. William pyörittää Kasanassa nettikahvilaa. Oon kirjottamassa mailia ja koneet sammuu. William katsoo pimeitä näyttöjä ja huokaisee. Toimistot, kauppiaat, ravintoloitsijat ja muut sähköstä riippuvaiset ihmiset tietävät ettei auta muu kuin odottaa.

Lähden hakemaan muiden poikien kanssa alhaalta vettä viiden litran kanisterien kanssa. Elijah, mun lemppariveikka tulee mäessä vastaan ja vaihetaan kuulumisia ilahtuneesti. Päänsä päällä Elijah kantaa kahdenkymmenen litran vesikanisteria. Alhaalla vedenhakupaikalla on ruuhkaa, naiset ja lapset kerääntyvät vesiputken ympärille. Täytetään kanisterit ja jäädään hetkeksi nurtsille hengailemaan. Kuuntelen kun pojat puhuu lugandaa ja katselen mangopuuta. Matkaa kodilta on alle kilometri, mutta nousu on jyrkkä.

"Me ugandalaiset ollaan kärsivällistä kansaa. Moni menetti sodassa kaiken, kukaan ei tahdo sitä takaisin" minua lohdutettiin kun 2008 polttopullot lentelivät Kampalassa. Kaksi vuotta myöhemmin ääni on muuttunut. Keskustelu jos toinenkin päättyy toteamukseen, että Museveni on perseestä. Sähkökatkot, surkeat valtionkoulut, nousevat hinnat, katkeavat tiet ja slummejen halki ajelevat hallitusrekisterimersut alkaa hipoa kärsivällisen kansan sietorajaa.

Kun Museveni 30 vuotta sitten astui presidentin pallille, se oli parasta mitä Ugandalle oli hetkeen tapahtunut. Talous kohosi ja rauha laskeutui. Viiden vuoden päästä on seuraavat vaalit, ja jollei Museveni väisty, on Uganda valmis vallankumoukseen.

deep in the village

Charles ajelee kohtuuttoman kovaa kyläraitteja nelivetomaasturilla, lapset juoksee puskaan turvaan ja naiset kantamuksiineen jää hengittelemään hiekkapölyä teiden varsille. Istun takapenkillä ja kiitän mielessäni tummennettuja takalaseja jotka suojaa mut muzungu-huudoilta.

Charles on lähtenyt viemään meitä tapaamaan sukuaan kotikyläänsä Mityanaan. Kun automme pysähtyy näiden afrikkalaisten kämppien pihalle ja ovesta astuu ulos seitsemän ugandalaisen lisäksi kolme valkoihoista lapsi pudottaa vesikanisterinsa käsistään ja juoksee sisälle turvaan. Monelle lapselle oli ensimmäinen kerta nähdä valkoihoinen livenä, ja vieläpä kolminkerroin... Osa riemuitsi, osa pelkäsi kuollakseen, osa oli valmis seuraamaan meitä vaikka kuuhun.

Saavuttiin Charlesin synnyinkotiin. Paikka oli yksinkertaisuudessaan kaunis... Charlesin isä kuoli hänen ollessaan viisitoista, äiti oli köyhä ja tällä oli paljon lapsia elätettävänä. Sitten se poju lähti Kampalan kaduille missä eli muutaman vuoden. Pastori otti Charlesin
kasvatikseen ja vei tämän parturille koulutettavaksi. Charles sai pientä rahaa saluunasta ja paljon sielunruokaa pastorilta.

Naapurin tyttö tarttui käteeni, kun aamulla putsasimme hautausmaata rikkaruohoista, eikä
päästänyt irti ennen iltaa, kun automme lähti paluumatkalle kohti Kampalaa. Tyttö näytti mulle perheen viljelysmaita ja tunsin olevani Raamatun luomiskertomuksessa kun pudoteltiin puista papaijoita, avokadoja ja guavaa, kun haettiin purosta juomakelpoista vettä, kun tämä näytti miten maapähkinä kasvaa.

Rahasta ei nämä ihmiset saa syödäkseen, mutta sitä tarvitaan koulumaksuihin, lääkärikuluihin, saippuaan, vaatteisiin...
Kahvipavut kerätään puista ja levitetään pihalle kunnes aurinko paahtaa pavut mustiksi.
Kahvia ei täällä tunneta juomana vaan valuuttana. Kahvin hinta on korkealla, ja se myydään jatkojalostettavaksi ties mihinkä päin.

Katseltiin naapurin perheen kanssa hiljalleen mustuvia kahvipapuja ja tuntui
tosi absurdilta kertoa näille kuinka kahvi sitten jauhetaan koneilla ja suodatetaan
keittimissä ja jota me sitten kitataan arkkitehtiosaston kellarissa unenkorvikkeena.

Illalla öljylampun valossa levitetään sisalmattoa lattialle ja olin jo sukeltamassa makuupussiini kun pyysin vielä isäntää näyttämään valoa mustaan nyyttiin nurkassa. Hämmennys oli valtava, kun musta nyytti osoittautuu nukkuvaksi kanaksi... :D
Uninen kana löytää ulos ja öljylamppu sammuu.



Joshua

Joshuan äidin talon seinistä puuttuvat ikkunaruudut ja lattia on jäänyt sementittä. "I wanted to make some bricks and get some money to finish up the house." silloin 18-vuotias Joshua sanoi. Äitinsä kuopus -isänsä about viidestoista- huolehtii äidistään, kun isällä on seitsemännesssä vaimossa ja kahdessakymmenessä lapsessa muutenkin vastuuta.

Joshua haaveilee lääkärin ammatista. Poika on aina arvostanut koulua ja kun perhe ei yläasteella kyennyt maksamaan Joshuan koulumaksuja, Joshua maksoi koulunsa työllä.

Koulupäivän jälkeen tämä meni ruokkimaan kanat ja muutaman muun pojan ohessa koulun rehtori käytti näitä surutta kaikkiin mahdollisiin raskaisiin töihin koululla. Työt päättyivät yöllä ja Joshua heräsi aamuviideltä ennen koulua lukemaan. "I got maximum five hours of sleep in a night".
Lomatkin meni töissä sisäoppilaitoksessa, joka sijaitsi kaukana kotoa.

Katselin tätä köyhää äitiä, ahkeraa poikaa ja keskeneräistä taloa aika liikuttuneena; Nöyrempää, viisaampaa ja hienompaa 18-vuotiasta ei löydy tästä maailmasta, ajattelin tuolloin.

Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin tapaan Joshuan jälleen. Äidin talosta puuttuvat edelleen ikkunat ja lattia on edelleen multaa, mutta Joshua on saanut hollantilaisten lääkäreiden liiton sponssaamaan hänen lääkäriopintonsa. Ruoka ja eläminen hänen pitää maksaa itse, opinnot vaatisivat oman läppärin... Joku kylän herra aikoo niitättää Joshualla viljelysmaansa. Työtä vastaan Joshua saa maalla olevat puut, joista aikoo polttaa hiiltä.
Myyntituloilla Joshua aikoo ostaa oman läppärin.

Kuuntelen, kun Joshua kertoo anatomiasta ja molekyyleistä ja opiskelijaelämästä ja kaikesta mitä vuoden lääkisopinnot ovat tuoneet tullessaan. Kun Joshua valmistuu ja aloittaa työt, hän maksaa hollantilaiselle liitolle 15 prosenttia koulumaksuista takaisin.

Oli tosi vaikea hyvästellä Joshua torstaina... mun ugandalainen veli, oon niiin sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä pojasta...


perjantai 16. joulukuuta 2011

Päivä viljelysmailla

Afrikkabudjettiin tulee varata Lennot, rokotukset, lääkkeet, asuminen, syöminen... Näistä tulee joku rapee tonni euroja. Noin

Ruohonjuuritason kehitystyötä toisinaan asetetaan kyseenalaiseksi. Elämäni suurin kyseenalaistaja olen ollut minä itse. Mitä jos olisinkin googlettanut, katsonut kuvia tai selannut laudaturillisen kirjoja Afrikan kulttuurista, ihmisistä, historiasta, arkkitehtuurista ja laittanut sen tonnin johonkin ugandan kehitystyöprojektiin.

Sen sijaan tänään kahdeksalta aamulla saavuin paratiisinomaisille viljelysmaille ja katsoin kun pikkuruinen ananas kurkistaa maasta, kahvi kukkii ja banaanitertut roikkuvat kuin disneyleffoissa. Kuokka lauloi ja ihmiset nauroi kun kaukaa merten takaa saapunut valkonaama kyntää multaa.

Korruptio on iso kirous kehitysmaiden päällä, ja varsinkin valtiolliset kehitysrahat jakautuvat about neljän ugandalaisen valtionherran kesken. (lähde: Luweron paikalliset bissellä). Kaikki, joilla on jotain annettavaa menee etsimään elantoaan Kampalasta, ja kylissä asuvat edustavat suurinta, kouluttamattominta ja köyhintä osaa Ugandan kansasta.

Tekisin mitä vaan, jos saisin nämä ihmiset ymmärtämään, että ne mutamajat ja perinnetamineet, se historia ja kansantieto, tavat, ruoka ja se arjen eksotiikka mikä täällä vallitsee, on juuri se, mikä tekee Afrikasta niin kiehtovan. Jos hinta siitä on tonni, auringonpolttama niska ja rakot käsissä, maksan sen ilomielin.


Sattuma

"Ei mulla oo tarkkaa suuntaa, mä menen minne sattuma johtaa"
Myönnän et Haloo helsingin kolmosalbumin Maailman toisella puolen on välillä ollu vähän pakkotoistossa täällä päin.

Puhekielisemmässä merkityksessä sattuma on ehk joku klöntti muuten homogeenisessä massassa, joku poikkeus kaikesta muusta ympäristöstä. Täällä sitä kokee olevansa semmonen valkoinen klimppi mustassa Afrikassa.

Tervehtiminen

Tervehtiminen on yks mielenkiintoisimpia juttuja Ugandassa. Tämä rituaalinomainen kulttuurinen erikoisuus on menettänyt otettaan ellei irrottanut kokonaan Kampalassa.

Selkein (ja ehkä shokeeraavin) erityispiirre on polvistuminen. Taustalla on kuitenkin paljon muutakin. Tässä tervehtimisrituaali näin naisen silmin:

Tervehtiminen ei ole mikään improvisoitu kuulumisten vaihtaminen, vaan selkeää kaavaa noudattava valmista kaavaa noudattava spiikki. Näin naisen näkökulmasta:

"wasuze otya ssebo/musei/jajja/salongo/joku muu arvonimi"

"bulungi nyabo/maama/nalongo/joku muu titteli"

"wasuze otya nyabo/maama/nalongo/joku muu titteli"

"bulungi ssebo/musei/jajja/salongo/joku muu arvonimi"

"gyebaleko ssebo/musei/jajja/salongo/joku muu arvonimi"

"kale nyabo"

1. lähestyy välinpitämättömän oloisesti, hiippailee sopivaan paikkaan

2. polvistuu hitaasti, kuin muiden asioiden lomassa

3. nainen katsetta vältellen aloittaa:
"wasuze/osiibie otya ssebo/musei/jajja/salongo/joku muu arvonimi?"
"how was your night/day?"

4. mies vastaa
"bulungi nyabo/maama/nalongo/joku muu titteli"
"good sir/miss"

5. mies kysyy
"wasuze otya nyabo?"
"how was your night"

6. nainen vastaa
"bulungi ssebo"
"good"

7. toinen jatkaa
"gyebaleko nyabo/ssebo"
"well done" (aluksi tää englanninnos oli superouto :D)

8. toinen vastaa
"kale ssebo/nyabo"
"ok"

9. tämä jatkaa
"nawe gyebaleko ssebo/nyabo"
"you too, well done"

10. toinen vastaa
"kale nyabo/ssebo"
"ok"

sit tää on mun lemppari:
11. tervehtiminen voi päättyä lempeään hyminään, johon vastataan hyminällä.

Joo ekalla kerralla tuo johti vähän kiusallisiin tilanteisiin, kun ihmiset tuli kysymään, että mitenkä mun yö meni -puhumattakaan tosta "well done" -kommentista joka ei liitykään mihinkään tai minkään tekemiseen.

Oli aivan kamalaa, kun lapset polvistui mulle kuin vapahtajalle. Nykysin se tuntuu ilahduttavalta ja merkki hyvätapaisista lapsista. Sitä jo odottaa, että tapaa sellaisia ihmisiä, joille voi polvistua ja käydä läpi koko ruljanssin... Niin sitä vaan ugandalaistuu huomaamattaan.

Parasta ja Pahinta osa 3

kylmä ämpärisuihku
itse en ikinä ole omaksunut paikallista pärskimistekniikkaa. Kuppi + ämpäri = voittajakombinaatio.

nyrkkipyykki
ennätys 3 tuntia putkeen. Erittäin rankkaa hommaa.

pakastepussilimppari
jos haluu säästää pari shillinkiä, voi corner shopista pyytää limpparin muovipussiin. Pilli tulee kylkiäisiksi.

banaanilehdissä keitetty matoke
Mitä ikinä banaaninlehdissä höyrystää, siitä tulee erittäin erittäin very very hyvää.

pavut
ylistys pavuille. Niitä liotetaan puoli päivää ja keitetään toinen puoli. Korvaamaton proteiiniuosuus ruokavalioon.

yksittäiset tupakat
savukkeita voi avatuista paketeista ostaa yksittäisinä, 100 shillinkiä yks. Tätä hätätupakka-käytäntöä on tullut hyödynnettyä.

matatu-taksit

bodaboda moottoripyöräkyydit
vaarallista, ihan parasta.

Parasta osa x

mangopuun varjo

tuulenvire

tähtitaivas

pehmustetut pyöräntarakat

keitetyt kananmunat kaupassa

kikomando, chapati ja pavut

musiikki

musiikki

musiikki!

Lauantaina 11.12 ja sunnuntaina 12.12.2011

Lauantaina 11.12

16:30 lähdin orpokodilta

hengailin joidenkin dudejen kanssa Kampalassa

18:00 tulin cafe Papiin.

18:20 tilasin kasvishampurilaisen

18:40 hampurilainen saapuu

19:15 Olen syönyt hampurilaisen. Yhdistän internettiin.

20:15 olen blogannut, lukenut mailit, käynyt facebookissa.

20:20 tilaan capuchinon

20:40 ostan lisää nettiaikaa

21:00 käyn vesivessassa, joka toimii.

21:20 otan bodabodan tuhende safari lodgeen

21:40 olen perillä tuhendessa

Sunnuntaina 12.12

3:00 laitan korvatulpat korville ja käyn nukkumaan

11:00 herään tuhendessa

12:00 syön aamiaista ja juttelen henkilökunnan kanssa

14:00 henkilökunnan työntekijä Jemes kysyy josko hän voisi tulla Suomeen ja voisin viettää yön tämän kanssa (...)

15:00 otan taksin guesthouselle

20:00 syödään lettuja vapaaehtoisten kanssa

21:00 lähden guesthouselta

22:00 saavun orpokodille

00:31 kirjoitan notepadilla tunnintarkkaa viikonloppuaikatauluani, koska on ollut vähän rankat pari päivää. Sopeutuminen on ollut vähän hakemista. Tunnen velvollisuutta antaa kaikkeni orpokodille. Toisaalta tekis mieli mennä dokailemaan muiden vapaaehtoisten kanssa, mut toisaalta toivon, etten tarvitsisi tai kaipaisi sitä.
Mitä kaikkein eniten tahtoisin nyt... Tahtoisin lähteä kylään ja mennä pellolle putsaamaan perunamaita rikkaruohoista ja ihmetelemään kaunista, vehreää Afrikkaa.


palvelemaan Jumalaa

Kun aurinko on laskenut ja taivas alkaa hämärtää, pojat tietää että on aika mennä kotiin. Jumalanpalvelus alkaa seitsemältä (+- tunti afrikkamarginaalia). Aluksi tää oli myös se aika, kun tiesin vetäytyä huoneeseen tai lähteä ulos kävelylle. Yksi ilta kuitenkin asetuin takariviin seuraamaan kuinka jumalanpalvelus etenee, ja olin suuresti vaikuttunut miten pojat keskenään osaa järjestäytyä...

Homma eteni jotakuinkin tälleen:

Yks isommista pojista, Kepher, johtaa jumalanpalvelusta eli toimii pastorina.
Aluksi styrkat laulaa ja rummut soi, kaikki biletti, tanssi ja riehui. Tämän jatkuttua jonkun aikaa musat suljetaan ja rukoillaan yhteinen rukous. Rukouksen jälkeen seuraa aavemainen hiljainen hetki. Joku alkaa rukoilla hiljaa. Toinen yhtyy, pian kolmas, neljäs... Lopulta katos täyttyy hiljaisesta supinasta ja muminasta, kaikki kertovat omia juttujaan Jumalalle. Rukoilu jatkuu tasaisena nauhana jatkuvasti eikä hengähdystaukoja ole. Rukouksien volyymi kasvaa pikkuhiljaa asteittain, rukoilijat alkavat elehtimään ja ääni käy agressiivisemmaksi. Lopulta tilitettävät asiat vaatii jo todellista huutoa jumalanpalvelukseen osallistujat räyhää ja pauhaa mikä keuhkoista irtoaa. Ympärillä seinistä ja katosta kumiseva ääni on jotain todella aavemaista ja lamauttavaa, joka kerta erikoinen kokemus kaikenkaikkiaan.

Pauhkeen keskellä vieressäni oleva poika alkaa hyräillä. Sinnikkäästi tämä hyräilee vaikkei ääni kantaudu kuin korkeintaan parin muun korviin lisäkseni. Jumalanpalvelusta johtava Kepher nappaa saman melodian ja alkaa johtaa laulua, johon pian kaikki yhtyvät.

Laulun jälkeen läsnäoloni noteerataan.

"We want to thank our sister Hanna. She found us in Nansana two years ago and now she is again here with us. We want to thank you for taking (using) all that money and coming to Uganda. We want to thank her for loving us so much"

Lopuksi otetaan vieruskaveria käsistä ja luetaan päättävä rukous. Saan vielä kakskymmentä halia "good night ´Ana" ennenkuin Branches Of Life International, entisten katupoikien lastenkoti Namungonassa hiljenee.

lauantai 10. joulukuuta 2011



Muut vapaaehtoiset, Elijah ja Derric, Richardin velipoika.
:)(:


Okei jos kaipaat piristystä elämääsi, anna kolmevuotiaalle videokamera, lolololll.. :D En ees voi kattoo tätä nyt etten hajoo tääl kahvilassa.

viides päivä orpokodilla

Oon nähnyt monenlaisia oloja, ja monenlaisissa oon asunutkin... Mut, silti, orpokodilla
asuminen on haaste.

Vieläkin kädet tutisee, kun kävin latriinissa ja luulin että torakat hyökkää mun kimppuun :D
Vaikuttaa onneks siltä, että keho on tajunnu et on vähä jännät paikat ja että yks kierros
vois jäädä välistä :P ylistys sille.

Torakat, torakat, torakat... Syytän Chan-perhettä tästä fobiasta! Luulin päässeeni jo eroon
siitä, mutta näemmä se on jotain, mikä täytyy selättää erikseen joka kerta.

Se kamala kimmeltävä ruskea kuori, ja ne oksettavat säikeiset jalat jotka sätkii vielä
pitkään kun sen on liiskannut ja niistä on turskahtanut kaikki mömmöt pihalle. JA ne osaa
lentää mitäh...
Jos Jumala loi kaikki eläimet, tahtoisin kuulla tähän jotkut perusteet. :D

Tulin Kampalan keskustaan, Cafe papiin. täältä saa capuchinoa ja frapuchinoa ja vaikka mitä chinoa, ja edessäni istuu ihmisiä jotka kattoo läppäriltä jotain sketch up 3D-mallinnoksia.

jeps.

this is Africa and these are the Africans

"jos sulla olis 100 000 shillinkiä käytettävissä kahdeksi päiväksi, käyttäisitkö kaikki superateriaan ensimmäisenä päivänä, vai jakaisitko ne kahteen keskivertoateriaan?"

Charlesin vastaus tuli suoraan selkärangasta:

"käyttäisin tietyst kaikki ekana päivänä, koska jos syöt ravitsevan aterian ensimmäisenä päivänä, toinen päivä menee ilman ruokaa"

jos saisin kolikon, joka kerta kun

....kun kuulen huudon "bye muzungu" (muzungu, valkoihoinen)

ei tarttis ostaa rainbowta

....kun käyn keskustelun "where are you from?" -Finland "but you look like you are from Japan"

ostaisin niin paljon maata tälle orpokodille, ettei tarttis huolehtia mistään enää koskaan.

Pahinta osa 2: LRA

Uganda on kaunis, ihmiset onnellisia ja elämä helppoa. On kuitenkin asioita, jotka näkevät harvoin päivänvaloa...

Idi amin tuli, tuhosi ja meni ja kansa on toipunut siitä todella hyvin.

Kun nykyinen presidentti astui valtaan, Ugandan talous otti isoja askelia eteenpäin. Acholi-heimo (?) oli ennen ollut vallassa Kampalassa, eikä digannut, että presidentti kuului eri heimoon. Yks heimon (what-was-his-name) jäsenistä perusti keräsi heimon kokoon ja halusi vallata Kampalan takaisin.

Presidentti sai ajettua heimon pohjoiseen, jotka perustivat sinne LRA-armeijan (lords assistance army) tukikohdan. LRA kasvoi, kun heimolaiset kaappasivat pieniä lapsia ja teetti niillä hirveimpiä mahdollisia asioita...

Gulu on pohjoisen suurin kaupunki. Kun LRA hölläsi otettaan 2006 jälkeen, entiset lapsisotilaat karkasivat näille alueille. Alueella asuu edelleen jengiä, jotka ei tiedä keitä ne on ja mistä tulee. Nämä ihmiset oppivat tappamaan ennenkuin puhumaan.

2006 pohjoisen Karamoja oli vielä Afrikan brutaaleimpia kenttiä, mut jäi paljolti medioimatta. Alue näkee äärimmäistä köyhyyttä ja nälänhätää juuri nyt, kun kuiva kausi on vienyt sadon.

Orpokodilla kävi pari tyyppiä, jotka on menossa sinne jouluksi viemään ruokaa (ja kristinuskoa tietyst...)
Kuulemma vastaan tulleilla ihmisillä ei ollut vaatteita päällä, mutta aseet kourissa.




Parasta ja Pahinta osa 1: kristinusko

"Lord please be the one that always listens and cares when in hard times"
Charles toki osaa olla hyvä(kin) esikuva lapsille, mutta näiltä puuttuu se ihminen joka silittää, kun on kuumetta tai lohduttaa, jos joku on sanonut pahasti.
Ehkä kristinuskon kaikkivoipa jumala voi olla se henkilö, jonka puoleen kääntyä.

"What is world without reprooduction? Homosexuality is unnatural and should stay illegalized"
Homoseksuaalisuus on Ugandassa rikos, josta käytännössä voi seurata kuolemanrangaistus.

"God is the provider"
Kirkossa istuminen korvaa usein työn eikä koiteta keksiä kestäviä ratkaisuja ongelmiin.

Sanotaan, että pahinkin pakana kääntyy kulinvuoteessaan uskoon. Täällä sitä ei koskaan tiedä, makaako paraikaa kuolinvuoteessaan.
Kristinusko tuo kuitenkin mukanaan suvaitsemattomuutta ja jarruttaa koko kansaa.


torstai 8. joulukuuta 2011

toista paivaa Ugandassa

Aamuni alkaa parillakymmenellä halauksella.

Charlesin biologinen lapsi Trevor (maailman söpöin) viimeks puri ja potki ittensä irti otteestani joka kerta. Nyt kolmivuotias Trevor kasvaa kohta kylkeen kiinni kun se on jatkuvasti mun sylissä.

Mut siis noi isommat pojat, kamya joseph, suubi elijah, katongole dennis... sanat ei riitä kuvaamaan mikä luonne ja kasvutarina niissä on. Nämä joskus katujen kovanaamoja olleet itsenäiset poikaset on nyt vastuuntuntosia nuoria joille elämä opettanut enemmän kuin monille koko elinaikana.

Ja siinä kasvutarinassa on jotain missä näen myös vähän itseäni...

Prokkis

Koitan pistää tän ajatus-tsunamin jonkunlaiseen järjestykseen.

Aattelin että joo haluun ostaa maata ja viljellä ruokaa ja tehdä siitä semmosen upeen kauniin toimivan kokonaisuuden afrikkalaisia arvoja kunnioittaen.

Sit tapasin kolme vapaaehtoista (saksa, saksa, hollanti), jotka haluu ostaa maata ja viljelllä ruokaa ja rakennuttaa mestat.

Seurasi mustasukkaisuusvaihe josta en ole ylpeä, kunnes (ainakin suurin osa itsestani tajusi), kuinka suuri voimavara näin monen ihmisen kontaktit on.

Väli-info niille erityisesti jotka tuntee henkilön: Japanilainen Yuiko on perustanut Ugandaan firman joka maahantuo Japanilaisia autoja! Se tukee nykyisin täysillä charlesia ja sano että tuo sille kaivinkoneen, jos se saa maata. Semmoset on harvassa täällä, ja sitä voi vuokrata ja se kyl tuottaa. Mut aika ylläribisnes anycase :D

Eli meit on kova tiimi, nyt vaan pitää saada yhteinen visio ja sit pumpataan niiltä kapitalistiryövärifirmoilta rahat pihalle! Yayyy!

Bloggaaminen

Aattelin etten tekis tätä enää, mut oon koukussa.

Luvassa on sensuroimattomampaa matskua, varomattomampaa kielenkäyttöä, jalostuneempaa kirjottamista rajatummalle kohdeyleisölle.

Bloggauksia tulee aika tien päältä nyt kun on tämmönen eeeeeläppäri messissä, ja tuikkaan ne aina kerralla nettiin. Matkassa on mukana myös mamin kamera jonka kuvat toivottavasti saa ladattua ugandayhteyksilläkin.

Nyt vähän penisilliiniä, Skandinavian Music Grouppia ja ruisleipää.

tiistai 6. joulukuuta 2011

6.12: helsinki, amsterdam, cairo, entebbe

Tuntuu, että istuisin aina siiven kohdalla. Lentokone kiihdyttää, katkoviivat muuttuvat janoiksi, moottorien suhina voimistuu. Osaan aika hyvin ennakoida, milloin eturenkaat nousevat ilmaan. Se onkin koko lennon mielenkiintoisin hetki. Väsyneet silmäni painuvat kiinni. Raotan silmiäni ja katson ikkunasta lankeavaa sateliittikuvaa. Ensilumi on vihdoin saapunut Etelä-Suomeen, itsenäisyyspäivänä. Aamu on vielä hämärä, sinisävyinen... Katuvalot piirtävät keltaisia viivoja tähän ruutumattoon, autot saavat sen välkehtimään.

"Mulle kyllä kaikki matkustaminen lentämistä lukuunottamatta on itseisarvoista" koulukaveri toteaa perjantaina kun puhutaan trävelläämisestä. On jotenkin suotavaa halveksia tätä ympäristökatastrofaalista liikennemuotoa ja romantisoida rämiseviä junia ja sympatisoida matatuhiaceja. Kuitenkin tänä aamuna mulle kirkastui, että tämä ehkä kuitenkin on kaikkein ihmeellisin, taianomaisin ja kaunein tapa liikkua. Lentää.


5.12. päivä ennen lähtöä

Kahdeksalta aamulla YTHS:n terkkari painelee leukaani. Puoli yhdeksältä YTHS:n lääkäri koittaa nielurauhasiani. Kymmeneltä Töölön labran työntekijä ottaa verinäytteen ja sutii kurkkuani vanupuikolla. Kahdeltatoista olen Otaniemessä ark.per.2:n loppukritiikissä. Kolmelta olen Meilahden sairaalan suu-nielu-korvaklinikan päivystyksessä. Viideltä pääsen lääkäriin.

"Mul ois yheksänkymmentä syntynyt nuori nainen tässä" lääkäri käyttää jotain latinankielistä määritelmää ja luettelee tulehdusarvoja. "Olis huomenna lähdössä Ugandaan kehitystyöhön... no niin, sitä nyt täytyy kattoa"

Lääkäri painelee leukaani, työntää puikkoja kurkkuuni, painelee hampaitani. Vesi puskee väkisin silmiin, sattuu, en ole pakannut, missaan vuosijuhlat, oon opiskellut viikon nonstoppina.

Hoitaja tavoittaa huomioni "Miten arvioisit kipua asteikolla nollasta kymmeneen, jossa kymmenen pahinta mahdollista kipua?" Seitsemän, vastaan ja hetken kuluttua hoitaja tuo mulle kolme pilleriä.

Mut lähetetään hammaslääkärille, otan vuoronumeron, istun jonottamaan. Itken edelleen vähän, en välitä ihmisten tuijotuksesta. Pillerit alkavat vaikuttaa, mikään ei tunnu enää miltään. Minä, mummot, mannet ja muslimit istutaan jonotusnumerot käsissä, vältellään toistemme katseita, toivotaan että seuraava ovenavaus olisi oman nimen kutsuhuuto.

"Ensimmäinen levy vuodelta kakstuhatta kuus...sinkku juuri julkaistulta studioalbumilta...viikon tehosoitossa" Makaan epäluonnollisessa asennossa pää vaakatason alapuolella. Ylleni kumartunut hammaslääkäri on suoraan painajaisunesta ja kalastelee pihdeillä suustani hampaan palasta.

Kello on kahdeksan illalla. Puudutus tuntuu silmässä asti, veri maistuu kurkussa. Puren harsotukkoa siihen missä äsken vielä oli viisaudenhammas. Menen kotiin, pakkaan.
Aamukahdelta katson rinkkaa ja tajuan; tämä yheksänkymmentä syntynyt nuori nainen ON lähdössä huomenna Ugandaan!

Tukijoukolle suurrrrkiitos; Eevi, joka tuli pitämään kädestä. Oona, joka olisi vaikka pakannut tavarat puolestani. Äiti, jonka viimeinen vinkit kuului "travel smart and safe... no swimming with the hippos"