Harva ugandalainen pääsee eläessään lentämään ulkomaille, sitä mä kai oon päivitelly ennenkin. Viisumit on kamalan byrokratian ja hyppyyttelyn takana, ja vaikka kaikki kutsut olis sitten hankittu ja rahat tilillä, saatetaan viisumi silti mielivaltaisesti hylätä. Mut tällä blogivuodattelulla ei kyl varmaa mitään saa muuttumaan.
Eddie kertoi mulle elävästi jotain perjantai-illan kulkua: Vapaaehtoset Ugadassa oli jossakin baarissa bilettää ja joku paikallinen oli pokannu jotain valkosta vapaaehtosta, joka oli sit tyrkänny tai läpsässy tätä. No tää paikallinen meni sitte sanoo vartijalle, että se vapaaehtoinen oli varastanut sen puhelimen. Juttua kertonut Eddie tuhahti et "no se nyt oli ihan naurettavaa, en oo koskaan kuullut kenestäkään valkosesta joka varastaisi jotain!" Lopulta vartija vei hetken mukiloituaan tän paikallisen kaverin putkaan...
Useiden ugandalaisten ainut kosketus valkoisiin on itseni kaltaiset afrikkafanaatikot, Uganda kun vielä on vähän randomi paikka kyseiseltä mantereelta. Mihin pyrin tällä, niin ne valkoset, keitä ugandalaiset tapaa, on usein vapaaehtoistyöntekijöitä, tällasia nuoria tutkimusmatkailijoita tai sit lääkäreitä yli rajojen, hyväntekeväisyystyöntekijöitä tai jonkun apuprojektin osallisia. Mihin ikinä sitä menee niin meidät otetaan vastaan onnellisesti kiitellen siitä mitä ikinä tehdäänkään, kun me kuitenkin ollaan tekemässä jotain hyvää ugandalaisille.
Sit tuntuuki aika rajulta palata kotimaahansa ja katsoa ympärillään pyyhkiviä ihmisiä. Ihmisiä joita ei vois kolmannen maailman olot kiinnosta enempää kuin maalin kuivuminen. Ihmisiä jotka ajaa omaa etuaan häpeilemättä muiden kustannuksella. Ihmisiä, joille tää maailma on peli, jossa ne on voitolla. ¨
Oikeestaan sitä jopa itse Ugandassa ollessaan unohtaa tämän välinpitämättömyyyden, sillä ne, joihin pitää yhteyttä on niitä joita olot ja jutut kehitysmaista kiinnostaa... Sitten sitä palaa Suomeen (tai mihin sitä sattuu palaamaankaan) ja tämä itsekkyys ympärillä lyö kyl kovaa vasten kasvoja...
Täällä kun ajattelee afrikkalaisia ystäviään, toivoo toisaalta, etteivät ne saiskaan nähdä todellisuutta meistä valkoisista.
maanantai 9. tammikuuta 2012
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
!paluu tulevaisuuteen!
Ilmainen netti, shamppoota ja hoitoainetta, dim sum, liikennevalot, pilvenpiirtäjät, saastepilvet, pyykinpesukone, disneyland.
Matkaa Ugandasta Hong Kongiin on 15 tuntia ja about puoli vuosisataa. Kummassaki on ihana perhe ja koti :)
Matkaa Ugandasta Hong Kongiin on 15 tuntia ja about puoli vuosisataa. Kummassaki on ihana perhe ja koti :)
mustia ja valkosia, ihania ihmisiä matkan varrelta :)
Kamya Joseph, hellyyttävin :)
Patience, Charlesin biologinen tytär
Hollantilainen vapaaehtonen Ninke ja Trevor, Charlesin biologinen poika
Musei (,vanha herra) Basiitta
Vasemmalta Trevor, Melina, Joseph ja minä...
Tällasia bloggauksia ei pitäis tehdä enää kun on vaihtanut mannerta, ikävä! :<
pyörän tarakalta
Julius sanoi, että mennään käymään joella. Tehtiin lähtöä afrikkalaiset pari tuntia, käytiin lainaamassa fillari kylältä ja nyt Julius polkee reipasta kävelyvauhtia kohti jokivartta. "You are quite heavy, ´Ann" Julius kommentoi ja ilmeisesti olettaa olevani hyvilläni tästä kohteliaisuudesta.
Julius preppaa mun ateson sanastoa, sillä jokivarren kylissä ei kukaan osaa englantia, tämä kertoo. Se nyt oli odotettavaa, ajattelin, mut enpä osannut odottaa millaisen vastaanoton tulisin saamaan.
Välittömästi saavuttuani pistin merkille epätavallisen rauhan, ettei kukaan huutanutkaan "bye muzungu" ohikulkiessani. Kysyinkin pappi-Richardilta asiaa, joka nauroi vaan ja kuittasi että joo, ei me huudella sitä täällä. HALLELUJAAA mikä paratiisi!!!! kelasin. Se huutelu on nyt tokalla kerralla alkanut häiritsemään enemmän... Ehkä sitä nyt tahtois tuntea tän maan kodikseen ja kansan perheekseen, mut tollanen muistuttaa siitä erilaisuudesta välillämme. Nyt, etenkin jos isot lapset tai isot aikuiset huutelee "bye muzungu", iloisen "bye!":n ja vilkutuksen tilalla oon välillä kuitannut "bye muddugavu", mustaihoinen. Huonoina hetkinä on meinannu päästä "bye nigger" mut oon tainnut pystyä pidättäytymään toistaiseksi.
Kerroin Vialeylle jälkeenpäin asiasta ja Vialey sanoi että ei ne noissa paikoissa huutele, kun ei siellä ole valkosia.
"yoga" "yoga noi" "ebo" huudellaan ja kohotellaan käsiämme kun pyörämme halkoo pihapiirejä. Ihmiset pysähtyy askareissaan ja vastaavat silminnähden hämmentyneenä "... yoga noi..." Saavutaan isolle pellolle, jossa eläimet laiduntaa. Pysähdytään pellon laitaan ja Julius kertoo paikasta. Pian ympäriltämme, keskeltä puita ja puskia alkaa virrata ihmisiä juosten, huutaen, ulvoen ja nauraen meitä kohti. Sekalainen joukko naisia ja lapsia muodostaa ympärillemme parin metrin päähän ihmismuurin ja hiljentyy katsomaan mua ja tunsin että nyt mun kuuluis muuttua enkeliksi ja murtaa leipä kansalle. Julius kehottaa tervehtimään mua ja varovasti yksi naisista tulee eteeni, polvistuu ja ojentaa kätensä. Kätemme koskettaa kevyesti ja nainen vetäytyy takaisin ihmisrintamaan. Muut seuraavat naisen esimerkkiä ja jokainen käy vuorollaan tervehtimässä mua ja katsovat mua silmää räpäyttämättä. Olin yhtä häkeltynyt kuin nämä ihmisetkin, enkä tiennyt yhtään mitä sanoa. Onneks pari naista otti ohjat käsiinsä ja rikkoivat hiljaisuuden alkamalla raikua ja pomppia ja villitsi kaikki muutkin tähän riemunosoitukseen. Julius ja minä katottiin toisiamme ja alettiin mekin nauraa, ja lähdettiin jatkamaan matkaa kävellen tämän parinkymmennen hengen saattueessa. Kaikki pysyivät metrin turvavälin päässä ja väistivät vähän peloissaan, kun koitin tarjota kättäni.
Saavuimme joelle jossa oli parkissa pari hellyyttävää pientä jokivenettä. Pari kalastajaa saapuu ja Julius pyytää heitä ottamaan mut kyytiin, tämä itse jää kuivalle maalle, kun ei osaa uida ja pelkää vettä. Soudetaan päin korkeaa ja tiheää kaislikkoa, josta paljastuu kapea mutkitteleva kuja. Vesi solisi airon alla, sammakot kurnuttivat, näkyvyys loppui vehreään kaislikkoon. Kaislikko loppui yllättäen kuin seinään ja avautui valtavaan järvenselkään. Äänet loppui, järvi oli tyyni. Aiiiivan mieletön (tila-)kokemus(!!!!)
Palasimme rannalla odottavan ihmisjoukon luo ja lähdimme kävelemään takaisin päin. Matkalla pistäydymme ihmisten pihoissa tervehtimässä. Vanhan naisen kertoo jotain kielellään ja saan tulkkauksen "They thank god for seeing a visitor like you in their old days", Julius sanoo ja hymyilee. Ihmiset koittivat arvailla ikääni ja joku totesi itsevarmasti, että se on vielä nuori tyttö. Aurinko alkaa punertaa ja Julius ehdottaa että lähdemme polkemaan takaisin. Yksi naisista tulee vielä luokseni ja ojentaa vauvansa mulle kuin siunattavaksi. Julius tulkkaa kun kiitän ihmisiä vastaanotosta, ja ihmiset innostuvat, kun kerron palaavani ystävieni kanssa ensi kerralla. (2012 joulukuu, tervetuloa! ;)
Hyppään taas tarakalle ja katselen kirkkaanpunaista valtavaa afrikan aurinkoa ja matkalla mietin et mitä just tapahtui. Onhan se aika iso vastuu, olla ensimmäinen (ehkä ainoa) valkoinen jonka nämä ihmiset on nähneet... On muka niin erikoinen vaikka onkin ihan tuikitavallinen. En usko että nämä ihmiset ymmärsivät, kuinka ainutlaatuinen kokemus tämä oli minullekin!
Pari päivää myöhemmin lähdin takas kohti Kampalaa, mutta tiedän, et tulen näkemään Olagaran perheet vielä... :)
Julius preppaa mun ateson sanastoa, sillä jokivarren kylissä ei kukaan osaa englantia, tämä kertoo. Se nyt oli odotettavaa, ajattelin, mut enpä osannut odottaa millaisen vastaanoton tulisin saamaan.
Välittömästi saavuttuani pistin merkille epätavallisen rauhan, ettei kukaan huutanutkaan "bye muzungu" ohikulkiessani. Kysyinkin pappi-Richardilta asiaa, joka nauroi vaan ja kuittasi että joo, ei me huudella sitä täällä. HALLELUJAAA mikä paratiisi!!!! kelasin. Se huutelu on nyt tokalla kerralla alkanut häiritsemään enemmän... Ehkä sitä nyt tahtois tuntea tän maan kodikseen ja kansan perheekseen, mut tollanen muistuttaa siitä erilaisuudesta välillämme. Nyt, etenkin jos isot lapset tai isot aikuiset huutelee "bye muzungu", iloisen "bye!":n ja vilkutuksen tilalla oon välillä kuitannut "bye muddugavu", mustaihoinen. Huonoina hetkinä on meinannu päästä "bye nigger" mut oon tainnut pystyä pidättäytymään toistaiseksi.
Kerroin Vialeylle jälkeenpäin asiasta ja Vialey sanoi että ei ne noissa paikoissa huutele, kun ei siellä ole valkosia.
"yoga" "yoga noi" "ebo" huudellaan ja kohotellaan käsiämme kun pyörämme halkoo pihapiirejä. Ihmiset pysähtyy askareissaan ja vastaavat silminnähden hämmentyneenä "... yoga noi..." Saavutaan isolle pellolle, jossa eläimet laiduntaa. Pysähdytään pellon laitaan ja Julius kertoo paikasta. Pian ympäriltämme, keskeltä puita ja puskia alkaa virrata ihmisiä juosten, huutaen, ulvoen ja nauraen meitä kohti. Sekalainen joukko naisia ja lapsia muodostaa ympärillemme parin metrin päähän ihmismuurin ja hiljentyy katsomaan mua ja tunsin että nyt mun kuuluis muuttua enkeliksi ja murtaa leipä kansalle. Julius kehottaa tervehtimään mua ja varovasti yksi naisista tulee eteeni, polvistuu ja ojentaa kätensä. Kätemme koskettaa kevyesti ja nainen vetäytyy takaisin ihmisrintamaan. Muut seuraavat naisen esimerkkiä ja jokainen käy vuorollaan tervehtimässä mua ja katsovat mua silmää räpäyttämättä. Olin yhtä häkeltynyt kuin nämä ihmisetkin, enkä tiennyt yhtään mitä sanoa. Onneks pari naista otti ohjat käsiinsä ja rikkoivat hiljaisuuden alkamalla raikua ja pomppia ja villitsi kaikki muutkin tähän riemunosoitukseen. Julius ja minä katottiin toisiamme ja alettiin mekin nauraa, ja lähdettiin jatkamaan matkaa kävellen tämän parinkymmennen hengen saattueessa. Kaikki pysyivät metrin turvavälin päässä ja väistivät vähän peloissaan, kun koitin tarjota kättäni.
Saavuimme joelle jossa oli parkissa pari hellyyttävää pientä jokivenettä. Pari kalastajaa saapuu ja Julius pyytää heitä ottamaan mut kyytiin, tämä itse jää kuivalle maalle, kun ei osaa uida ja pelkää vettä. Soudetaan päin korkeaa ja tiheää kaislikkoa, josta paljastuu kapea mutkitteleva kuja. Vesi solisi airon alla, sammakot kurnuttivat, näkyvyys loppui vehreään kaislikkoon. Kaislikko loppui yllättäen kuin seinään ja avautui valtavaan järvenselkään. Äänet loppui, järvi oli tyyni. Aiiiivan mieletön (tila-)kokemus(!!!!)
Palasimme rannalla odottavan ihmisjoukon luo ja lähdimme kävelemään takaisin päin. Matkalla pistäydymme ihmisten pihoissa tervehtimässä. Vanhan naisen kertoo jotain kielellään ja saan tulkkauksen "They thank god for seeing a visitor like you in their old days", Julius sanoo ja hymyilee. Ihmiset koittivat arvailla ikääni ja joku totesi itsevarmasti, että se on vielä nuori tyttö. Aurinko alkaa punertaa ja Julius ehdottaa että lähdemme polkemaan takaisin. Yksi naisista tulee vielä luokseni ja ojentaa vauvansa mulle kuin siunattavaksi. Julius tulkkaa kun kiitän ihmisiä vastaanotosta, ja ihmiset innostuvat, kun kerron palaavani ystävieni kanssa ensi kerralla. (2012 joulukuu, tervetuloa! ;)
Hyppään taas tarakalle ja katselen kirkkaanpunaista valtavaa afrikan aurinkoa ja matkalla mietin et mitä just tapahtui. Onhan se aika iso vastuu, olla ensimmäinen (ehkä ainoa) valkoinen jonka nämä ihmiset on nähneet... On muka niin erikoinen vaikka onkin ihan tuikitavallinen. En usko että nämä ihmiset ymmärsivät, kuinka ainutlaatuinen kokemus tämä oli minullekin!
Pari päivää myöhemmin lähdin takas kohti Kampalaa, mutta tiedän, et tulen näkemään Olagaran perheet vielä... :)
Olagara
Nähtiin pitkästä aikaa kampalalaisen Vialey-veljeni kans. Tällä olis nyt peruskoulut käyty ja se tahtois eurooppaan opiskelemaan tiedottajaksi tai kansainvälistä politiikkaa (jos jollain on suhteita niin olis ihan parasta saada mun veli suomeen! :)
Istuttiin kivetyksellä ja kerroin että tahtoisin nukkua hutissa. Vialey soittaa kaksi puhelua ja kaksi viikkoa myöhemmin istun bussissa.
Kuuntelen musaa, ikkunasta puhaltaa lämmintä ilmaa, aurinko paaahtaa käsivartta, bussimme hytkyy läpi vehreän viidakon. Oon matkalla kauas itään, paikkaan, jota en edelleenkään osaisi näyttää kartalta. En osannut odottaa mitään, ja fiilis aiivan mahtava.
Yhdeksän tunnin kuluttua käsivarsi vähän palaneena saavun trooppiseen Sorotin kaupunkiin. Itä-Ugandan kaupungit olivat intialaisten aikaansaannosta, mikä näkyy silmiinpistävästi rakennuksissa; Kestää hetken ennenkuin tottuu pylväisiin, pilareihin, jalkakäytäviin ja kaariin täällä Afrikan helmessä. (täs oli nyt puoltoista lausetta arkkitehtuurista, hih!)
Laskeudun bussista ja koitan näyttää siltä kun tietäisin mihin olen menossa, mutta paikalliset paljastaa bluffini ja pian kuskit parveilevat ympärilläni ja huutelevat paikannimiä ja nykivät hihasta kulkupeleihinsä, mutta jaiks, aivan vieraalla kielellä, atesoksi.
Kyydistäni kylään ei ollut tietoakaan, joten päätin ottaa afrikkalaisesti ja asetuin mangopuun alle syömään pähkinöitä ja katselemaan Soroti townia. Puolitoista tuntia myöhemmin Sorotin pappisherra isä-Richard tulee hakemaan minua ja käskee etsiä "a funny funny car". Tervehdimme kuin vanhat tutut ja nousen hänen funnyfunny jeeppiinsä ja ajetaan funnyfunny roadia puskien halki. Minijeeppi selättää kuopat ja railot ongelmitta (ainakin itseeni verrattuna) Katson lumoutuneena paikallista elämää ja paikallisia kote : ruohokattomajoja, puuvillaviljelmiä, kallioita ja punahiekkaa, leikkiviä lapsia, naisia vedenhaussaan, miehiä ajamassa karjaa..
Matkalla isä-Richard kertoo minulle Olagarasta, kylästään, johon olemme menossa. Olagara oli 1986-1993 raaka sotatanner. LRA, lords resistance army, Musevenia vastustava acholi-heimon armeija asettui tänne värväämään ja kouluttamaan sotilaita. Kun vielä valtionarmeija toi sotilaansa paikalle, tästä silloin rikkaasta, hyvinvoivasta kylästä ei jäänyt jäljelle juuri mitään. LRA tappoi isä-Richardin isän lisäksi hänen vanhimman siskonsa. Taas todistettu uskomaton afrikkalainen asenne, elämänilo tai mikälie, on saanut tämän kylän jaloilleen, eikä ihmisistä ikinä arvaisi, mitkä vaikeudet heitä vasta hiljattain ovatkoetelleet. "Now they´re here just enjoying their lives and drinking ajon" isä-Richard nauraa ja osoittaa miesrypästä nauttimassa paikallista bisseä saviruukusta.
Opettipa hän vielä matkalla tervehtimään atesoksikin, kyseli Suomen taloudesta ja maanviljelystä, puhuimme pohjois-Korean vallanvaihdosta ja kerroin kulttuuritaustastani. Siinä puhuessa jäi sähkölinjat kauas taakse, taivas alkoi tummua ja tie meni yhä enemmän kuprulle. Mitä pidemmälle mentiin, sitä parempi aattelin tietysti :P
"This is the home" lopulta hän sanoo ja osoittaa suuntaan jossa näkyy pieni kynttilän tuike mustassa yössä. Perhe on kerääntynyt oman ajon-ruukkunsa ympärille, mutta rientävät tervehtimään minua kun astumme alas autosta. Viimeisenä paikalle saapuu tata -isoäiti. Polvet koskettaa maata ja vien tavarat sisään. Hetken päästä keräännymme kaikki takaisin ajonin ääreen, ja ruoko ojennetaan mulle. Tuli surrealistinen hiljaisuus, kun maistan ajonia. Kun lopulta rikoin hiljaisuuden kommentoimalla jotenkin "its good!" naururemakka kantautui varmasti halki Olagaran. Siinä minä sitten nauroin niiden mukana ja koitin kuunnella ihmisten äääniä että tunnistaisin ne vielä aamulla, kun niitä mustia kasvonpiirteitä ei mustasta yöstä saanut erotettua.
Seuraavat päivät tulisivat paljastamaan nämä ihmiset valloittavan lämpimäksi perheeksi ja Olagaran atesot yleensäkin huikeen rennoksi jengiksi, mutta sitä osasin vain toivoa tuona yönä.
Istuttiin kivetyksellä ja kerroin että tahtoisin nukkua hutissa. Vialey soittaa kaksi puhelua ja kaksi viikkoa myöhemmin istun bussissa.
Kuuntelen musaa, ikkunasta puhaltaa lämmintä ilmaa, aurinko paaahtaa käsivartta, bussimme hytkyy läpi vehreän viidakon. Oon matkalla kauas itään, paikkaan, jota en edelleenkään osaisi näyttää kartalta. En osannut odottaa mitään, ja fiilis aiivan mahtava.
Yhdeksän tunnin kuluttua käsivarsi vähän palaneena saavun trooppiseen Sorotin kaupunkiin. Itä-Ugandan kaupungit olivat intialaisten aikaansaannosta, mikä näkyy silmiinpistävästi rakennuksissa; Kestää hetken ennenkuin tottuu pylväisiin, pilareihin, jalkakäytäviin ja kaariin täällä Afrikan helmessä. (täs oli nyt puoltoista lausetta arkkitehtuurista, hih!)
Laskeudun bussista ja koitan näyttää siltä kun tietäisin mihin olen menossa, mutta paikalliset paljastaa bluffini ja pian kuskit parveilevat ympärilläni ja huutelevat paikannimiä ja nykivät hihasta kulkupeleihinsä, mutta jaiks, aivan vieraalla kielellä, atesoksi.
Kyydistäni kylään ei ollut tietoakaan, joten päätin ottaa afrikkalaisesti ja asetuin mangopuun alle syömään pähkinöitä ja katselemaan Soroti townia. Puolitoista tuntia myöhemmin Sorotin pappisherra isä-Richard tulee hakemaan minua ja käskee etsiä "a funny funny car". Tervehdimme kuin vanhat tutut ja nousen hänen funnyfunny jeeppiinsä ja ajetaan funnyfunny roadia puskien halki. Minijeeppi selättää kuopat ja railot ongelmitta (ainakin itseeni verrattuna) Katson lumoutuneena paikallista elämää ja paikallisia kote : ruohokattomajoja, puuvillaviljelmiä, kallioita ja punahiekkaa, leikkiviä lapsia, naisia vedenhaussaan, miehiä ajamassa karjaa..
Matkalla isä-Richard kertoo minulle Olagarasta, kylästään, johon olemme menossa. Olagara oli 1986-1993 raaka sotatanner. LRA, lords resistance army, Musevenia vastustava acholi-heimon armeija asettui tänne värväämään ja kouluttamaan sotilaita. Kun vielä valtionarmeija toi sotilaansa paikalle, tästä silloin rikkaasta, hyvinvoivasta kylästä ei jäänyt jäljelle juuri mitään. LRA tappoi isä-Richardin isän lisäksi hänen vanhimman siskonsa. Taas todistettu uskomaton afrikkalainen asenne, elämänilo tai mikälie, on saanut tämän kylän jaloilleen, eikä ihmisistä ikinä arvaisi, mitkä vaikeudet heitä vasta hiljattain ovatkoetelleet. "Now they´re here just enjoying their lives and drinking ajon" isä-Richard nauraa ja osoittaa miesrypästä nauttimassa paikallista bisseä saviruukusta.
Opettipa hän vielä matkalla tervehtimään atesoksikin, kyseli Suomen taloudesta ja maanviljelystä, puhuimme pohjois-Korean vallanvaihdosta ja kerroin kulttuuritaustastani. Siinä puhuessa jäi sähkölinjat kauas taakse, taivas alkoi tummua ja tie meni yhä enemmän kuprulle. Mitä pidemmälle mentiin, sitä parempi aattelin tietysti :P
"This is the home" lopulta hän sanoo ja osoittaa suuntaan jossa näkyy pieni kynttilän tuike mustassa yössä. Perhe on kerääntynyt oman ajon-ruukkunsa ympärille, mutta rientävät tervehtimään minua kun astumme alas autosta. Viimeisenä paikalle saapuu tata -isoäiti. Polvet koskettaa maata ja vien tavarat sisään. Hetken päästä keräännymme kaikki takaisin ajonin ääreen, ja ruoko ojennetaan mulle. Tuli surrealistinen hiljaisuus, kun maistan ajonia. Kun lopulta rikoin hiljaisuuden kommentoimalla jotenkin "its good!" naururemakka kantautui varmasti halki Olagaran. Siinä minä sitten nauroin niiden mukana ja koitin kuunnella ihmisten äääniä että tunnistaisin ne vielä aamulla, kun niitä mustia kasvonpiirteitä ei mustasta yöstä saanut erotettua.
Seuraavat päivät tulisivat paljastamaan nämä ihmiset valloittavan lämpimäksi perheeksi ja Olagaran atesot yleensäkin huikeen rennoksi jengiksi, mutta sitä osasin vain toivoa tuona yönä.
25.12
Kiiiiiiiiiitos äiti ja oona ja pate tuestanne Branches of Lifellä <3
Isoihin pirskeisiin tuntuu olevan perinteenä kokata läpi yön, joten oltiin varauduttu valvomaan koko aattoyö. Aamuyöstä loppui vesi, ja lähdettiin taskulampun valossa hakemaan vettä. Tää oli vähän ehkä vaarallinen yöllinen seikkailu, mut se yhteishenki oli jotain unohtumatonta :)
Isoihin pirskeisiin tuntuu olevan perinteenä kokata läpi yön, joten oltiin varauduttu valvomaan koko aattoyö. Aamuyöstä loppui vesi, ja lähdettiin taskulampun valossa hakemaan vettä. Tää oli vähän ehkä vaarallinen yöllinen seikkailu, mut se yhteishenki oli jotain unohtumatonta :)
emere ewoma nnyo !
Kanat. Ne sidotaan jaloista toisiinsa, roikotetaan, heitellään, sidotaan moottoripyöriin, laitetaan muovipusseihin, tänään näin kun joku täti pyyhki kätensä elävään kanaan. Ruokaan suhtaudutaan kuin ruokaan yleensäkin, oli se sitten jauhettuja juuria, kuivattua maissia tai eläviä eläimiä.
Kasvissyöjän ruokavalio tulee aika luonnostaan täällä: maissia, keittobanaania, perunaa, papuja, pähkinöitä ja tietyst lukematon määrä hedelmiä. Lihaa löytyy lautaselta erityisinä juhlina ja pyhina ja kun saadaan erityisiä vieraita. Nyt on sit sellanen juttu että tällanen valkonen neitonen on ollut aika erityinen vieras perheessä kun perheessä ja pätevä syy teurastaa kana tai ostaa lihaa. Täällä tämä pääsääntöisesti kasvisruokavaliolla elävä neitonen onkin sitten syönyt lihaa joka aterialla aamiaisesta alkaen.
Claire, 23-vuotias tyttö osoittaa kananpalaa kattilassa "you should eat that part". Kiitin, mutta sanoin olevani täynnä. Tästä huolimatta Claire laittaa tämän möllykän lautaselleni ja kertoo, että tämä osa sisäelimiä annetaan aina kunniavieraalle. "That means the chicken was slautered for you". Syön sen enempää hangoittelematta, varsinkin kun Claire kertoo, että on suuri loukkaus, jos vieras jättää tämän palan syömättä, vaikka ruoka muuten olisi maittanut.
Seuraavana päivänä menemme tädin luokse lounaalle. Täti on yksi miehensä kolmesta vaimosta, mutta viimeisin, eli jokseenkin parhaimmassa asemassa kolmesta vaimosta. Ollaan 25-vuotiaan Juliuksen kanssa kyläilemässä ja käytän Juliusta lievittämään polygamiauteliaisuuttani lounaamme ääressä. Ugandassa on (epävirallisten lähteiden mukaan) kuusi naista yhtä miestä kohden. Siksi hyvätuloisen miehen kannattaisi ottaa about kymmenen vaimoa, Julius kertoo vähän virnistäen. Joskus vaimot tulevat hyvin toimeen ja jopa ovat tyytyväisiä, kun kotityöt voi jakaa vuoroviikoille. Huonommissa tapauksissa vaimot voivat jopa murhata toisiaan. Kuitenkin, olipa suhde millainen hyvänsä, ei toisen vaimon lapsia toinen vaimo ota hoitaakseen, jos tämä menehtyy.
Jokaisella vaimolla on oma majansa ja mies voi vuorotella yösijassaan vaihtamalla esimerkiksi kahden päivän välein.
Atesoille kolme tärkeintä asiaa ovat maa, lehmät ja vaimo(t). Se, joka jotakin näistä kolmesta loukkaa, on oikeus tappaa, se on Atesojen mentaliteetti.
Kerron muutamalle kaverille meidän avioliitosta -ja avioeroista. Otsat kurtussa kaverit kuuntelevat: "...So your marriage is just a temporary contract?" "That´s because you don´t have to pay dowry" yksi miehistä toteaa painavasti. Jos mies maksaa kymmenen lehmää vaimosta, ei siitä niin vain oteta eroa. Sitten ollaan yhdessä koko loppuelämä, hän jatkaa ja muut nyökyttelevät yhdenmielisyydessään. Lehmät kun pitäisi maksaa takaisin, jos erotaan.
No siinä me sitten syötiin ja puhuttiin avioliittojen eroista, eikä oikeestaan mitään yhtäläisyyksä meidän avioitumisistamme tainnut löytyä. Ehkä tää keskustelu sai mut harhautumaan, jos jollain voin puolustaa suurta virhettäni, mutta se kuuluisa kanan sisäelinmöllykkä jäi kattilan pohjalle! Enkä olis varmaan vieläkään tajunnut asiaa, ellei paluumatkalla täti olisi ojentanut kattilan meille kotiin vietäväksi. Kanan sisäelimet tuli sitten syötyä iltapalaksi.
Kotonamme isoäiti kattaa aina mulle ruoan sisään taloon, ja tulee ilmoittamaan että ruoka on valmista. Pöydältä löytyy pöydälle järjestetyt kattilat ja astiat. Perheen tytär tulee pienen kanisterin ja vadin kanssa. Asetan kädet vadin ylle ja tytär kaataa vettä. Kädet pestyäni tytär lähtee ja jättää mut yksin lounaani kanssa. Haarukka on usein katettu, mutta se on kyllä jäänyt nykyisin käyttämättä. Syy on kai vaan sellanen maassa maan tavalla -ajattelutapa. Ruokailun jälkeen tyttö saapuu taas ja kaataa vettä käsilleni.
No, tää yksin syöminen oli tosi vaivaannuttavaa aluksi kun tiennyt että pitäiskö odottaa vai eikö muut syö lainkaan... Mut kai se on niiden tapa kanssa osoittaa kunnioitustaan ja muutenkin pitää hierarkiaa yllä. Usein perheen miehet syövät keskenään sisällä ja istuvat tuoleilla. Naiset syövät hieman myöhemmin matoilla puun varjossa ulkosalla ja lapset omallaan. Joskus muistan ehdottaneeni että eikös syötäis kaikki yhessä, mutta se jotenki sekotti ruokajärjestelyt ihan täysin ja päätin jatkossa vaan kunnioittaa niiden tapaa osoittaa arvostustaan, vaikka yksin syöminen onkin tosi tylsää.
"etkö sä vaan vois sanoa, että oot kasvissyöjä" voisin ja oon sanonutkin, tää toimii tosi hyvin semmosten kans jotka tuntee, mutta oon ollut huomaavinani, että ihmiset on olleet välillä vähän vaikeena tai pettyneitä, jos niille tulee tunne, ettei voi tarjota mitään erityistä.
Näistä on ugandalaiset tehty:
matoke
Buganda-heimon pääasiallinen ruoka. Tehdään vihreistä banaaneista keittämättä banaanilehdissä, painellaan ja muussataan pehmeäksi muussiksi.
posho
Tää ja pavut on sellasta halpaa, superenergistä koulusafkaa. Maissi kuivataan ja jauhetaan jauhoksi. Keitetään vettä ja lisätään jauhoa, vaivataan ja lisätään taas jauhoa, kunnes puuro on niin kovaa että sitä voidaan leikata lautasella. Kai joku tykkääkin tästä, mutta pääasiallisest tätä pidetään sellasena stydinä safkana mitä syömällä kasvaa isoksi ja vahvaksi.
sweet potato
En nyt tiedä onks tää nimensä mukaisesti mitenkään makeeta, mut varsinkin banaanilehdissä keitettynä ihan tositosi hyvää!
cassava
Tää trooppinen juures voidaa keittää sellasenaan tai jauhaa myös jauhoksi ja vääntää eräänlaista poshoa, en tiedä mikskä sitä kutsuttiin, ei kauheen yleinen bugandoilla.
irish potato
Eli tää meille tuttu potaatti.
riisi
Riisi on pääosin tuotu pakistanista, mut tosiaan Olagaran soilla näin viljeltävän tätä paikallista riisiä, mikä oli ihan valtavan hyvää! Tää on siis mun markkinarako mikä tulee tekee musta rikkaan kun musta tulee ugandalainen ;)
kalo
Tätä ei Bugandat syö lainkaan, mutta oli yleinen pohjoisessa ja nyt täällä idässä. Tehdään jostain tähkäkasvista, jauhetaan, keitetään, vaivataan ja saadaan paksua pehmeetä mönjää, joka narskuu hassusti hampaissa.
kurpitsa
Voii tää on niin hyvää mutta sato saadaan vain tiettyinä aikoina eikä pärjää kaikkialla ugandassa.
Emere ewoma nnyo, ruoka on tosi hyvää, kun tottuu (paitsi et posho kiitoseijeijei). Voi olla, että listasta puuttuu jotain, mutta silti täytyy todeta että onhan näitä ruokavaihtoehtoja aika vähän verrattuna meidän menuuseen. Kuitenkin näitä kaikkia vaihtelemalla uskon et tää olis aika hyvää ravintoa, mut harmi vaan usein ihmiset syö vaan sitä, mitä viljelevät, ja merkit yksipuolisesta ravinnosta on kylissä nähtävissä lasten isoista pallovatsoista...
Kasvissyöjän ruokavalio tulee aika luonnostaan täällä: maissia, keittobanaania, perunaa, papuja, pähkinöitä ja tietyst lukematon määrä hedelmiä. Lihaa löytyy lautaselta erityisinä juhlina ja pyhina ja kun saadaan erityisiä vieraita. Nyt on sit sellanen juttu että tällanen valkonen neitonen on ollut aika erityinen vieras perheessä kun perheessä ja pätevä syy teurastaa kana tai ostaa lihaa. Täällä tämä pääsääntöisesti kasvisruokavaliolla elävä neitonen onkin sitten syönyt lihaa joka aterialla aamiaisesta alkaen.
Claire, 23-vuotias tyttö osoittaa kananpalaa kattilassa "you should eat that part". Kiitin, mutta sanoin olevani täynnä. Tästä huolimatta Claire laittaa tämän möllykän lautaselleni ja kertoo, että tämä osa sisäelimiä annetaan aina kunniavieraalle. "That means the chicken was slautered for you". Syön sen enempää hangoittelematta, varsinkin kun Claire kertoo, että on suuri loukkaus, jos vieras jättää tämän palan syömättä, vaikka ruoka muuten olisi maittanut.
Seuraavana päivänä menemme tädin luokse lounaalle. Täti on yksi miehensä kolmesta vaimosta, mutta viimeisin, eli jokseenkin parhaimmassa asemassa kolmesta vaimosta. Ollaan 25-vuotiaan Juliuksen kanssa kyläilemässä ja käytän Juliusta lievittämään polygamiauteliaisuuttani lounaamme ääressä. Ugandassa on (epävirallisten lähteiden mukaan) kuusi naista yhtä miestä kohden. Siksi hyvätuloisen miehen kannattaisi ottaa about kymmenen vaimoa, Julius kertoo vähän virnistäen. Joskus vaimot tulevat hyvin toimeen ja jopa ovat tyytyväisiä, kun kotityöt voi jakaa vuoroviikoille. Huonommissa tapauksissa vaimot voivat jopa murhata toisiaan. Kuitenkin, olipa suhde millainen hyvänsä, ei toisen vaimon lapsia toinen vaimo ota hoitaakseen, jos tämä menehtyy.
Jokaisella vaimolla on oma majansa ja mies voi vuorotella yösijassaan vaihtamalla esimerkiksi kahden päivän välein.
Atesoille kolme tärkeintä asiaa ovat maa, lehmät ja vaimo(t). Se, joka jotakin näistä kolmesta loukkaa, on oikeus tappaa, se on Atesojen mentaliteetti.
Kerron muutamalle kaverille meidän avioliitosta -ja avioeroista. Otsat kurtussa kaverit kuuntelevat: "...So your marriage is just a temporary contract?" "That´s because you don´t have to pay dowry" yksi miehistä toteaa painavasti. Jos mies maksaa kymmenen lehmää vaimosta, ei siitä niin vain oteta eroa. Sitten ollaan yhdessä koko loppuelämä, hän jatkaa ja muut nyökyttelevät yhdenmielisyydessään. Lehmät kun pitäisi maksaa takaisin, jos erotaan.
No siinä me sitten syötiin ja puhuttiin avioliittojen eroista, eikä oikeestaan mitään yhtäläisyyksä meidän avioitumisistamme tainnut löytyä. Ehkä tää keskustelu sai mut harhautumaan, jos jollain voin puolustaa suurta virhettäni, mutta se kuuluisa kanan sisäelinmöllykkä jäi kattilan pohjalle! Enkä olis varmaan vieläkään tajunnut asiaa, ellei paluumatkalla täti olisi ojentanut kattilan meille kotiin vietäväksi. Kanan sisäelimet tuli sitten syötyä iltapalaksi.
Kotonamme isoäiti kattaa aina mulle ruoan sisään taloon, ja tulee ilmoittamaan että ruoka on valmista. Pöydältä löytyy pöydälle järjestetyt kattilat ja astiat. Perheen tytär tulee pienen kanisterin ja vadin kanssa. Asetan kädet vadin ylle ja tytär kaataa vettä. Kädet pestyäni tytär lähtee ja jättää mut yksin lounaani kanssa. Haarukka on usein katettu, mutta se on kyllä jäänyt nykyisin käyttämättä. Syy on kai vaan sellanen maassa maan tavalla -ajattelutapa. Ruokailun jälkeen tyttö saapuu taas ja kaataa vettä käsilleni.
No, tää yksin syöminen oli tosi vaivaannuttavaa aluksi kun tiennyt että pitäiskö odottaa vai eikö muut syö lainkaan... Mut kai se on niiden tapa kanssa osoittaa kunnioitustaan ja muutenkin pitää hierarkiaa yllä. Usein perheen miehet syövät keskenään sisällä ja istuvat tuoleilla. Naiset syövät hieman myöhemmin matoilla puun varjossa ulkosalla ja lapset omallaan. Joskus muistan ehdottaneeni että eikös syötäis kaikki yhessä, mutta se jotenki sekotti ruokajärjestelyt ihan täysin ja päätin jatkossa vaan kunnioittaa niiden tapaa osoittaa arvostustaan, vaikka yksin syöminen onkin tosi tylsää.
"etkö sä vaan vois sanoa, että oot kasvissyöjä" voisin ja oon sanonutkin, tää toimii tosi hyvin semmosten kans jotka tuntee, mutta oon ollut huomaavinani, että ihmiset on olleet välillä vähän vaikeena tai pettyneitä, jos niille tulee tunne, ettei voi tarjota mitään erityistä.
Näistä on ugandalaiset tehty:
matoke
Buganda-heimon pääasiallinen ruoka. Tehdään vihreistä banaaneista keittämättä banaanilehdissä, painellaan ja muussataan pehmeäksi muussiksi.
posho
Tää ja pavut on sellasta halpaa, superenergistä koulusafkaa. Maissi kuivataan ja jauhetaan jauhoksi. Keitetään vettä ja lisätään jauhoa, vaivataan ja lisätään taas jauhoa, kunnes puuro on niin kovaa että sitä voidaan leikata lautasella. Kai joku tykkääkin tästä, mutta pääasiallisest tätä pidetään sellasena stydinä safkana mitä syömällä kasvaa isoksi ja vahvaksi.
sweet potato
En nyt tiedä onks tää nimensä mukaisesti mitenkään makeeta, mut varsinkin banaanilehdissä keitettynä ihan tositosi hyvää!
cassava
Tää trooppinen juures voidaa keittää sellasenaan tai jauhaa myös jauhoksi ja vääntää eräänlaista poshoa, en tiedä mikskä sitä kutsuttiin, ei kauheen yleinen bugandoilla.
irish potato
Eli tää meille tuttu potaatti.
riisi
Riisi on pääosin tuotu pakistanista, mut tosiaan Olagaran soilla näin viljeltävän tätä paikallista riisiä, mikä oli ihan valtavan hyvää! Tää on siis mun markkinarako mikä tulee tekee musta rikkaan kun musta tulee ugandalainen ;)
kalo
Tätä ei Bugandat syö lainkaan, mutta oli yleinen pohjoisessa ja nyt täällä idässä. Tehdään jostain tähkäkasvista, jauhetaan, keitetään, vaivataan ja saadaan paksua pehmeetä mönjää, joka narskuu hassusti hampaissa.
kurpitsa
Voii tää on niin hyvää mutta sato saadaan vain tiettyinä aikoina eikä pärjää kaikkialla ugandassa.
Emere ewoma nnyo, ruoka on tosi hyvää, kun tottuu (paitsi et posho kiitoseijeijei). Voi olla, että listasta puuttuu jotain, mutta silti täytyy todeta että onhan näitä ruokavaihtoehtoja aika vähän verrattuna meidän menuuseen. Kuitenkin näitä kaikkia vaihtelemalla uskon et tää olis aika hyvää ravintoa, mut harmi vaan usein ihmiset syö vaan sitä, mitä viljelevät, ja merkit yksipuolisesta ravinnosta on kylissä nähtävissä lasten isoista pallovatsoista...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)