Julius sanoi, että mennään käymään joella. Tehtiin lähtöä afrikkalaiset pari tuntia, käytiin lainaamassa fillari kylältä ja nyt Julius polkee reipasta kävelyvauhtia kohti jokivartta. "You are quite heavy, ´Ann" Julius kommentoi ja ilmeisesti olettaa olevani hyvilläni tästä kohteliaisuudesta.
Julius preppaa mun ateson sanastoa, sillä jokivarren kylissä ei kukaan osaa englantia, tämä kertoo. Se nyt oli odotettavaa, ajattelin, mut enpä osannut odottaa millaisen vastaanoton tulisin saamaan.
Välittömästi saavuttuani pistin merkille epätavallisen rauhan, ettei kukaan huutanutkaan "bye muzungu" ohikulkiessani. Kysyinkin pappi-Richardilta asiaa, joka nauroi vaan ja kuittasi että joo, ei me huudella sitä täällä. HALLELUJAAA mikä paratiisi!!!! kelasin. Se huutelu on nyt tokalla kerralla alkanut häiritsemään enemmän... Ehkä sitä nyt tahtois tuntea tän maan kodikseen ja kansan perheekseen, mut tollanen muistuttaa siitä erilaisuudesta välillämme. Nyt, etenkin jos isot lapset tai isot aikuiset huutelee "bye muzungu", iloisen "bye!":n ja vilkutuksen tilalla oon välillä kuitannut "bye muddugavu", mustaihoinen. Huonoina hetkinä on meinannu päästä "bye nigger" mut oon tainnut pystyä pidättäytymään toistaiseksi.
Kerroin Vialeylle jälkeenpäin asiasta ja Vialey sanoi että ei ne noissa paikoissa huutele, kun ei siellä ole valkosia.
"yoga" "yoga noi" "ebo" huudellaan ja kohotellaan käsiämme kun pyörämme halkoo pihapiirejä. Ihmiset pysähtyy askareissaan ja vastaavat silminnähden hämmentyneenä "... yoga noi..." Saavutaan isolle pellolle, jossa eläimet laiduntaa. Pysähdytään pellon laitaan ja Julius kertoo paikasta. Pian ympäriltämme, keskeltä puita ja puskia alkaa virrata ihmisiä juosten, huutaen, ulvoen ja nauraen meitä kohti. Sekalainen joukko naisia ja lapsia muodostaa ympärillemme parin metrin päähän ihmismuurin ja hiljentyy katsomaan mua ja tunsin että nyt mun kuuluis muuttua enkeliksi ja murtaa leipä kansalle. Julius kehottaa tervehtimään mua ja varovasti yksi naisista tulee eteeni, polvistuu ja ojentaa kätensä. Kätemme koskettaa kevyesti ja nainen vetäytyy takaisin ihmisrintamaan. Muut seuraavat naisen esimerkkiä ja jokainen käy vuorollaan tervehtimässä mua ja katsovat mua silmää räpäyttämättä. Olin yhtä häkeltynyt kuin nämä ihmisetkin, enkä tiennyt yhtään mitä sanoa. Onneks pari naista otti ohjat käsiinsä ja rikkoivat hiljaisuuden alkamalla raikua ja pomppia ja villitsi kaikki muutkin tähän riemunosoitukseen. Julius ja minä katottiin toisiamme ja alettiin mekin nauraa, ja lähdettiin jatkamaan matkaa kävellen tämän parinkymmennen hengen saattueessa. Kaikki pysyivät metrin turvavälin päässä ja väistivät vähän peloissaan, kun koitin tarjota kättäni.
Saavuimme joelle jossa oli parkissa pari hellyyttävää pientä jokivenettä. Pari kalastajaa saapuu ja Julius pyytää heitä ottamaan mut kyytiin, tämä itse jää kuivalle maalle, kun ei osaa uida ja pelkää vettä. Soudetaan päin korkeaa ja tiheää kaislikkoa, josta paljastuu kapea mutkitteleva kuja. Vesi solisi airon alla, sammakot kurnuttivat, näkyvyys loppui vehreään kaislikkoon. Kaislikko loppui yllättäen kuin seinään ja avautui valtavaan järvenselkään. Äänet loppui, järvi oli tyyni. Aiiiivan mieletön (tila-)kokemus(!!!!)
Palasimme rannalla odottavan ihmisjoukon luo ja lähdimme kävelemään takaisin päin. Matkalla pistäydymme ihmisten pihoissa tervehtimässä. Vanhan naisen kertoo jotain kielellään ja saan tulkkauksen "They thank god for seeing a visitor like you in their old days", Julius sanoo ja hymyilee. Ihmiset koittivat arvailla ikääni ja joku totesi itsevarmasti, että se on vielä nuori tyttö. Aurinko alkaa punertaa ja Julius ehdottaa että lähdemme polkemaan takaisin. Yksi naisista tulee vielä luokseni ja ojentaa vauvansa mulle kuin siunattavaksi. Julius tulkkaa kun kiitän ihmisiä vastaanotosta, ja ihmiset innostuvat, kun kerron palaavani ystävieni kanssa ensi kerralla. (2012 joulukuu, tervetuloa! ;)
Hyppään taas tarakalle ja katselen kirkkaanpunaista valtavaa afrikan aurinkoa ja matkalla mietin et mitä just tapahtui. Onhan se aika iso vastuu, olla ensimmäinen (ehkä ainoa) valkoinen jonka nämä ihmiset on nähneet... On muka niin erikoinen vaikka onkin ihan tuikitavallinen. En usko että nämä ihmiset ymmärsivät, kuinka ainutlaatuinen kokemus tämä oli minullekin!
Pari päivää myöhemmin lähdin takas kohti Kampalaa, mutta tiedän, et tulen näkemään Olagaran perheet vielä... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti