Olagara

Nähtiin pitkästä aikaa kampalalaisen Vialey-veljeni kans. Tällä olis nyt peruskoulut käyty ja se tahtois eurooppaan opiskelemaan tiedottajaksi tai kansainvälistä politiikkaa (jos jollain on suhteita niin olis ihan parasta saada mun veli suomeen! :)
Istuttiin kivetyksellä ja kerroin että tahtoisin nukkua hutissa. Vialey soittaa kaksi puhelua ja kaksi viikkoa myöhemmin istun bussissa.
Kuuntelen musaa, ikkunasta puhaltaa lämmintä ilmaa, aurinko paaahtaa käsivartta, bussimme hytkyy läpi vehreän viidakon. Oon matkalla kauas itään, paikkaan, jota en edelleenkään osaisi näyttää kartalta. En osannut odottaa mitään, ja fiilis aiivan mahtava.
Yhdeksän tunnin kuluttua käsivarsi vähän palaneena saavun trooppiseen Sorotin kaupunkiin. Itä-Ugandan kaupungit olivat intialaisten aikaansaannosta, mikä näkyy silmiinpistävästi rakennuksissa; Kestää hetken ennenkuin tottuu pylväisiin, pilareihin, jalkakäytäviin ja kaariin täällä Afrikan helmessä. (täs oli nyt puoltoista lausetta arkkitehtuurista, hih!)

Laskeudun bussista ja koitan näyttää siltä kun tietäisin mihin olen menossa, mutta paikalliset paljastaa bluffini ja pian kuskit parveilevat ympärilläni ja huutelevat paikannimiä ja nykivät hihasta kulkupeleihinsä, mutta jaiks, aivan vieraalla kielellä, atesoksi.

Kyydistäni kylään ei ollut tietoakaan, joten päätin ottaa afrikkalaisesti ja asetuin mangopuun alle syömään pähkinöitä ja katselemaan Soroti townia. Puolitoista tuntia myöhemmin Sorotin pappisherra isä-Richard tulee hakemaan minua ja käskee etsiä "a funny funny car". Tervehdimme kuin vanhat tutut ja nousen hänen funnyfunny jeeppiinsä ja ajetaan funnyfunny roadia puskien halki. Minijeeppi selättää kuopat ja railot ongelmitta (ainakin itseeni verrattuna) Katson lumoutuneena paikallista elämää ja paikallisia kote : ruohokattomajoja, puuvillaviljelmiä, kallioita ja punahiekkaa, leikkiviä lapsia, naisia vedenhaussaan, miehiä ajamassa karjaa..

Matkalla isä-Richard kertoo minulle Olagarasta, kylästään, johon olemme menossa. Olagara oli 1986-1993 raaka sotatanner. LRA, lords resistance army, Musevenia vastustava acholi-heimon armeija asettui tänne värväämään ja kouluttamaan sotilaita. Kun vielä valtionarmeija toi sotilaansa paikalle, tästä silloin rikkaasta, hyvinvoivasta kylästä ei jäänyt jäljelle juuri mitään. LRA tappoi isä-Richardin isän lisäksi hänen vanhimman siskonsa. Taas todistettu uskomaton afrikkalainen asenne, elämänilo tai mikälie, on saanut tämän kylän jaloilleen, eikä ihmisistä ikinä arvaisi, mitkä vaikeudet heitä vasta hiljattain ovatkoetelleet. "Now they´re here just enjoying their lives and drinking ajon" isä-Richard nauraa ja osoittaa miesrypästä nauttimassa paikallista bisseä saviruukusta.

Opettipa hän vielä matkalla tervehtimään atesoksikin, kyseli Suomen taloudesta ja maanviljelystä, puhuimme pohjois-Korean vallanvaihdosta ja kerroin kulttuuritaustastani. Siinä puhuessa jäi sähkölinjat kauas taakse, taivas alkoi tummua ja tie meni yhä enemmän kuprulle. Mitä pidemmälle mentiin, sitä parempi aattelin tietysti :P
"This is the home" lopulta hän sanoo ja osoittaa suuntaan jossa näkyy pieni kynttilän tuike mustassa yössä. Perhe on kerääntynyt oman ajon-ruukkunsa ympärille, mutta rientävät tervehtimään minua kun astumme alas autosta. Viimeisenä paikalle saapuu tata -isoäiti. Polvet koskettaa maata ja vien tavarat sisään. Hetken päästä keräännymme kaikki takaisin ajonin ääreen, ja ruoko ojennetaan mulle. Tuli surrealistinen hiljaisuus, kun maistan ajonia. Kun lopulta rikoin hiljaisuuden kommentoimalla jotenkin "its good!" naururemakka kantautui varmasti halki Olagaran. Siinä minä sitten nauroin niiden mukana ja koitin kuunnella ihmisten äääniä että tunnistaisin ne vielä aamulla, kun niitä mustia kasvonpiirteitä ei mustasta yöstä saanut erotettua.

Seuraavat päivät tulisivat paljastamaan nämä ihmiset valloittavan lämpimäksi perheeksi ja Olagaran atesot yleensäkin huikeen rennoksi jengiksi, mutta sitä osasin vain toivoa tuona yönä.